torstai 29. kesäkuuta 2017

Seuraavan vuoden suunnitelmia


Kaikki postauksen kuvat Liisi Järveläinen Photography

Välivuoteni aikana ja tulevan syksyn lähestyessä olen luonnollisesti enemmän ja enemmän miettinyt tulevan vuoden kulkua. Tämä tietenkin riippuu oleellisesti siitä, saanko opiskelupaikkaa vai en. Suunnitelmia on luotu molempiin tapauksiin, vaikkakin lähinnä toisen välivuoden varalle. Vaikka mä luin tänä vuonna pääsykokeisiin huomattavasti paremmalla menestyksellä kuin viime vuonna, oli mun aktiivisuudella ja motivoituneisuudellani tälläkin kertaa hieman parantamisen varaa. Reilu kuukausi sitten astelin kuitenkin kokeeseen hieman paremmin valmistautuneena ja lähdin sieltä hieman paremmilla fiiliksillä. Mun tavoite oli päästä jokaisesta osiosta ja itse kokeesta läpi, jolloin mulla olisi mahdollisuus tulla jopa valituksi.


No, millaisia suunnitelmia mulla sitten oli valmiina tulevalle vuodelle? Siinä tapauksessa, jos paikka olisi jäänyt saamatta, olisin Suomeen palattuani ensi töikseni tietenkin hankkinut juuri niitä, töitä. Olisin mennyt anelemaan keväällä taakseni jättämääni paikkaa takaisin, ja mahdollisesti viime vuoden tapaan jatkanut keikkailua myös kouluissa ja päiväkodeissa. Olisin matkustellut, tehnyt musiikkia ja bloggaillut oikein ahkerasti. Kuulin myös huhuja mahdollisista harjoittelupaikoista ulkomailla, ja harkitsinpa enemmän tai vähemmän tosissani myös toista au pair -jaksoa. Olisin nähnyt maailmaa, epätoivoisesti yrittänyt säästää rahaa siinä sivussa, etsinyt ensimmäistä omaa kotia ja suunnitellut taas seuraavan vuoden kulkua, tutkinut vielä lisää kiinnostavia opiskelumahdollisuuksia ja panostanut taas hiukan enemmän.

Jos totta puhutaan, en kauheasti uskaltanut miettiä tilannetta siinä tapauksessa, että olisinkin päässyt sisään opiskelemaan. Kuitenkin jos niin olisi päässyt käymään, olisi ensimmäisen vuoden opiskelut ja yliopistoelämään tottuminen ollut aika merkittävä osa vuoden kulkua. Myös tässä tapauksessa olisin yrittänyt saada joko vanhan työni takaisin tai etsiä jotain toista paikkaa, sekä pikkuhiljaa katsellut juuri sitä itselleni sopivaa asuntoa. Olisin kerrankin elämässä yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni oikein kunnolla ja opiskellut ahkerasti ja toimivasti heti alusta asti. 

No kuinkas siinä sitten lopulta kävikään?


Tervehtikää Helsingin yliopiston tulevan syksyn uutta suomen kielen opiskelijaa! Eilen tuli pisteet ja tänään tuli tulokset ja mä pääsin ihan oikeasti sisään, minimipisteillä tosin mutta sehän on just eikä melkein tarpeeksi. Mulla oli toiselle välivuodelle mietteissä jo niin paljon erilaisia suunnitelmia, että melkein harmittaa että pitääkin seuraavat vuodet viettää koulussa, mutta oon mä niin innoissani ja samalla niin hämmentynyt. Mulla on tällä hetkellä koneella auki yhdeksän välilehteä Helsingin yliopiston sivuille ja mieli täynnä kysymysmerkkejä, mulle yliopisto-opiskelu on niin suuri mysteeri etten oikeasti tiedä miten selviän. Mutta apua, mä pääsin opiskelemaan! Ja oon melkein yhtä innoissani myös siitä, että nyt pääsen taas liikkumaan HSL:llä puoleen hintaan, ja siitä että mun paras kaveri pääsi myös opiskelemaan samalle kampukselle! Ai että, kyllä joskus elämä toimii, ja silloin ei voi olla muuta kuin nöyrä ja kiitollinen. Musta tulee opiskelija!

Syksyllä au pair -blogi muuttuu yliopisto-opiskelijan blogiksi, toivottavasti pysytte matkassa silloinkin! ♥

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Niistä virheistä


Viime päivät ovat olleet niin suurta hullunmyllyä mun päässä, että mun on mahdotonta jatkaa eteenpäin tavallista blogiarkea ennen tätä postausta. Ihan ensimmäiseksi mä haluan sanoa KIITOS. Te olette antaneet todella ihanaa palautetta mun edellisestä postauksesta. Teitä on todella, todella monta jotka ovat sen lukeneet, sitä kommentoineet ja siitä tykänneet ja se on aivan uskomatonta. Olette sanoneet, että teksti todella upposi teihin, olette sanoneet miten kaikkien olisi hyvä lukea juuri tuo teksti. Tämä kaikki on mun todella vaikeaa käsittää, ja mä oon ollut täällä vaan yhtä hämmentynyttä hymyä viimeiset neljä päivää. Teissä oli jopa pari, jotka myös sanoivat saavansa sormiinne kummia patteja kirjoittamisesta, joka on ihan parasta, mä luulin olevani ihan outo ja eriskummallinen!

Niin kuin sanoinkin aiemmin tänään julkaisemassani Facebook-päivityksessä, sitä joidenkin tekstien kohdalla osaa odottaa tietynlaista tavallista suurempaa huomiota. Niin oli tavallaan tämänkin kohdalla, vaikken mitään täysin entisestä poikkeavaa odottanutkaan. Mutta sitten tuli yksi asia, jota en olisi ikinä oikeasti kuvitellut tapahtuvan. Multa pyydettiin haastattelua Iltalehteen. Voitte kuvitella, miten häkellyttävää on herätä tuollaiseen viestiin. Ja tämä päivä menikin ihan uudenlaisessa utopisessa horroksessa, kun juttu minusta ja Minä ja kaikki virheeni -postauksesta julkaistiin aamulla Iltalehden nettisivuilla. Tässä onkin sitten ahkerasti tullut seurailtua järjetöntä vauhtia kasvavia näyttökertoja, vastailtua kommentteihin, vakoiltua tuon jutun sijoitusta päivän luetuimpien juttujen listalla Iltalehden sivuilla (jossa se on edelleen Ilonan puolella ykkösenä ja kaikista Iltalehden uutisista kuudentena!) ja myös selailtua kommentteja Iltalehden Facebook-sivuilla, ihastellut ihmisten ihania sanoja ja naureskellut niille ei ihan niin kannustaville.

Tietenkin, kun Iltalehti pyytää haastattelua, sitä vähän pelolla odottaa, millainen juttu sieltä oikein tulee. Onneksi se oli erittäin positiiviseen ja ihanaan sävyyn kirjoitettu, vaikka osan asioista tietenkin olisin kirjoittanut vähän eri lailla ja varsinkin otsikko saattoi joidenkin mielestä olla hieman harhaanjohtava. Muutama asia kuitenkin herätti huomioni kommentteja lukiessani, ja koska yhteen postaukseen (ainakaan järin ytimekkääseen sellaiseen) on mahdotonta sisällyttää kaikkea mitä päässä pyörii, pitää se tehdä toisessa postauksessa.

Pari tyyppiä näkyi hämmästelevän, mitä ihmeellistä ja rohkeaa tuossa postauksessani oli. Ja rehellisesti sanottuna mä ihmettelen tavallaan samaa. Mä en ajatellut olevani mitenkään erityisen rohkea tuota tekstiä kirjoittaessani ja hämmennyin kovin, kun juuri tuota asiaa niin kovasti kehuttiin. Toisaalta mä olen ennenkin pistänyt itseni likoon blogissani, ja pidän ajatuksesta siitä, että mun postausten kautta te pääsette kaikki tutustumaan muhun vähän paremmin ja näkemään ja kuulemaan asioita, joista ihan joka blogissa ei puhuta. Mä haluan päästää teidät pinnan alle ja siksi mä niin kovin rakastan kirjoittaa blogiini henkilökohtaisempia postauksia, jotka usein sitten myös keräävät enemmän katsojia.


Mä en myöskään koskaan ole kovasti altistunut ulkonäköpaineille. Mä en ole ajatellut, antanut itseni ajatella että olisi jotenkin väärin olla meikkaamatta koulussa tai kaupungilla, olla vaihtamatta vaatteita töiden jälkeen tai suoristamatta hiuksia aamuisin. Mä olen muutenkin monessa asiassa ollut toiminnaltani ja ajatusmalliltani hyvin erilainen kuin esimerkiksi koululaiseni, näin itse ainakin koin, ja mulle oli monesti hyvin vaikea käsittää, miksi joku jaksoi kantaa hiustenkuivaajaa koulussa mukana liikuntatuntipäivinä. Mutta vaikka mä en ole koskaan pahemmin ottanut paineita siitä, miltä mä näytän, ei tarkoita ettei muut ajattelisi toisin. Ja sen huomion teitte te. Te jotka kommentoitte, ja tuo haastattelun tehnyt Iltalehden toimittaja. Mä en pahemmin ollut osannut ajatella edes koko asiaa tekstiä kirjoittaessani. Koko idea lähti mun reidessä olevasta luomesta, joka jossain asennossa jäi juuri shortsin reunan alle ja jossain asennossa pilkisti esiin ja joka häiritsi mun lievästi perfektionistista mieltäni suunnattomasti. Mutta tuo teksti sai ihan uudenlaisen tulkinnan teidän mielissänne. Ja se on ihan paras juttu taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa ja valokuvauksessa. Sitä ei koskaan tiedä, miten toinen ihminen sen näkee.

Mä en ajattele olevani ruma. Mä en myöskään pidä luettelemiani ominaisuuksiani suoranaisesti virheinä, vaikka otsikko saattaakin toisin antaa ymmärtää. Osa noista asioista häiritsee mua aika ajoin, kuten esimerkiksi vatsani, josta puhuinkin jo aiemmin ehkä mun kaikista henkilökohtaisimmassa postauksessani. Entä mun oma vartalo -tekstissä jaoin teille, miten multa on lyhyen elämäni aikana monta kertaa udeltu mahdollisesti raskaudesta, ja joskus jopa kieltäydytty uskomasta, kun olen sanonut että se on vaan mun oma maha, se on vähän tällainen pikkupömppö. Mä en kuitenkaan ole koskaan pitänyt itseäni lihavana, koska sitä en ole.

Osa noista postauksessa mainitsemistani piirteistä, esimerkiksi pisamani tai syntymämerkkini, eivät taas missään tapauksessa ole mun mielestä huonoja juttuja. Mä olen niistä varsin ylpeä, vaikka jonkun mielestä ne eivät välttämättä sovikaan täydellisen sileän ihon ihanteeseen. Hampaideni kanssa mulla on pitkä historia ja niiden vuoksi olen joutunut kärsimään paljon. Mutta vaikka en hampaideni ulkomuodosta vieläkään pidä niin kovasti, mä kuitenkin pidän mun hymystäni, ja vuosi vuodelta nautin hammashymystä enemmän ja enemmän. Mä en myöskään häpeä arpiani, vaan myös niitä kannan ylpeydellä ja ilolla kerron niiden takana olevia tarinoita.


Musta on ihanaa, jos joku saa lohtua ja voimaa mun kirjoittamasta postauksesta, vaikka sellaista en etukäteen osannutkaan ottaa huomioon. Musta on ylipäätään ihanaa, jos joku nauttii mun tekstien lukemisesta, se on tässä koko bloggauksessa ihan parasta. Nyt mulla loppuu sanat, ainakin järkevät sellaiset jotka osaisin jotenkin muodostaa järkeviksi lauseiksi. Sellaisen kysymyksen mä teille heitän vielä loppuun. Kuvitelkaa, jos kirjoittaisin postauksen, jossa luettelisin "virheideni" sijaan piirteitä itsessäni, joita pidän hyvänä ja julkisesti kehtaisin kehua itseäni? Siihen mä puolestani tarvitsisin rohkeutta ja aika rutosti. Mutta ehkä sellaisenkin aika on joskus, jos vaan uskallan.

Hyvää yötä rakkaat, ootte edelleenkin ihan parhaita ja jaksatte joka kerta yllättää mut. Ja hei, jos sä eksyit tänne mun blogiin ekaa kertaa tuon edellisen postauksen seurauksena ja jäit seuraamaan, niin lämpimästi tervetuloa! Mä oon Sanna, yheksäntoistavee au pair, wannabe-laulaja, tykkään suklaasta ja kissoista ja hienoisesta pätemisestä ja musiikin tekemisestä ja soittamisesta ja kuuntelemisesta, ja bloggaamisesta! Toivottavasti viihdyt täällä vähän pidempäänkin. Seuraavaksi taidankin postailla taas vähän jännempiä uutisia huomenna tai ylihuomenna, toivottavasti nähdään silloin! ♥

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Minä ja kaikki virheeni


Tässä on mun reidet. Niissä ei ole lihasta eikä voimaa. Ne leviävät penkille istuessani alas ja pullottavat hieman liian kireiden shortsien alta. Ylhäällä vasemmassa sisäreidessäni on arpi siitä, kun ala-asteella sain siihen tikun pukkia pitkin liukuessani. Sitä yritettiin kuukausitolkulla saada poistettua, kun ei tiedetty, oliko sinne jäänyt vielä jotain.

Saman jalan isovarpaassa on iso arpi siitä, kun viidennellä luokalla noustessani sängystä astuin lasinsirpaleisiin mun unissani pudottamasta lasista. Verta virtasi valtoimenaan, mutta se saatiin paikattua ja sidottua. Lähdettiin samana päivänä luokan kanssa visailuohjelma Kuplettiin pelaamaan Tampereelle. Voitettiin.


Tässä on mun sääret. Ne ovat laihat ja luisevat, ja niissä on karvoja. Kesälläkin. Ihan vaan koska olen liian laiska ajellakseni niitä säännöllisesti. Vasemmassa nilkassani on jälki siitä, kun sheivasin kerran karvojen lisäksi kaistaleen ihoa irti. Suihkussa käynti kirveli ja haava alkoi rupeutua vasta viikon jälkeen.


Tässä on mun maha. Välillä se ei tunnu huolivan yhtään ruokaa, ja välillä tuntuu ettei se saa millään tarpeekseen. Se on löysä ja pullottaa, ja näyttää välillä aivan siltä, kuin siellä olisi pieni ihminen valmistautumassa elämään. Se vetäytyy puoliautomaattisesti aina vähän sisään, kun otetaan kuvia tai kävellään kaupungilla ihmisten edessä.


Mun vasemman käden pikkurillissä on arpi siitä, kun pidin laiturin porraskaiteesta kiinni hypätessäni mereen Ahvenanmaalla, ja siinä ollut ruuvi repäisi ison haavan sormeeni. Oikeassa nimettömässäni puolestaan on outo patti siinä kohtaa, johon kynä kirjoittaessa painaa. Esseitä kirjoittaessa se tulee kipeäksi ja näyttää hassulta.


Tässä on mun vasemmassa poskessa oleva syntymämerkki. Tai luomi, en ole ihan varma. Meinaan aina vahingossa raapia sitä ja pelkään repäiseväni sen joskus irti. Se tekee ihostani epätasaisemman, mutten koskaan erikseen lähde peittämään sitä meikillä. Se ei ole virhe tai inhottava näppylä, se on osa mua.


Oikean korvani alla mulla on toinen syntymämerkki. Sitä näytän ihmisille aina ylpeänä, vaikka itse sitä mun onkin vaikea nähdä.


Tässä on mun nenä. Se on iso ja hassunmuotoinen. Kesällä se tulee entistäkin enemmän täyteen pisamia. Yhdessä suurien ihohuokosten kanssa ne saavat mun ihon näyttämään huonokuntoiselta, mutta mä pidän niistä silti.


Tässä on mun hampaat. Ne ovat kellertävät lapsuuden hammaspesujen laiminlyönnin seurauksena. Ne ovat edelleen hieman vinot, vuosikausien oikomishoidoista huolimatta. Niitä on tullut lisää ja niitä on otettu pois. Niissä on värivirheitä, mutta ei ainuttakaan reikää.


Tässä olen minä. Kaikkine virheineni ja kauniine piirteineni. Minä kokonaisuutena, mitään lisäämättä, poistamatta tai muuttamatta. Aitona ja rehellisenä, arkana ja paljaana. Rumana ja kauniina. Ei koskaan sellaisena, millaiseksi sen toivoisi, mutta paljon upeampana mitä itse osaa ajatella. Tässä on minä. Ihminen. Ihan oikea sellainen.

Meidän jokaisen vartalo on jostain kohtaa ruma. Ruma, epäsymmetrinen, heikompi tai finnisempi kuin jonkun toisen. Joskus se pettää meidät, aiheuttaa meille ongelmia, tekee meidät tyytymättömiksi. Silti meillä kaikilla on vain tuo yksi vartalo. Vartalo, joka antaa meille elämän ja suo meille maailmallisen mahdollisuuksia. Vartalo, joka kaikessa rumuudessaan ja heikkoudessaankin on niin käsittämättömän vahva ja kaunis. Joka välillä ottaa osumaa, mutta joka kuitenkin selviytyy melkein mistä vaan. Joka tekee kaikkensa meidän puolestamme, ja jonka avulla me voidaan tehdä kaikkemme jonkun toisen puolesta.


Arvostetaan siis mekin itseämme. Sitä mitä me ollaan, millaisiksi me ollaan synnytty ja millaisina me kuollaan. Koska me ollaan kaikki ihan helvetin upeita, eikä me tarvita meikkejä, uusia vaatteita tai säkkikaupalla rahaa sen osoittamiseksi. Se on kaikki meissä valmiina, ohjelmoituna ennen kuin ensi kerran näimme päivänvaloa. Meidän tehtävämme on tuoda se esiin, hymyillä kauniisti takkutukassa ja reikäisissä verkkareissa ja olla ylpeitä siitä. Koska sillä ei oikeasti ole loppujen lopuksi yhtään mitään väliä miltä me näytetään. Itsevarmuudella on. Ja se tekee rumuudestakin kaunista.

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

Psst! Jos pidit tästä postauksesta, kurkkaa myös tekstit Miksi en saa ajatella olevani kaunis, Tältä näyttää L-koon nainen ja Entä mun oma vartalo?

torstai 22. kesäkuuta 2017

PARAMORE AT ROYAL ALBERT HALL LONDON


Huh. En mä voi näitä postauksia muulla sanalla ilmeisesti aloittaa. Paramore oli ihan uskomaton. Hittiä toisen perään, ja väleissä Hayleyn upeat spiikit. Siis hän on ihan käsittämätön, kesken keikan hän muun muassa poseerasi fanien kuvassa ja antoi yhdelle yläfemman, otti lavalle heitetyt rintaliivit päähänsä ja jopa poimi yleisöstä muutaman tutun fanin lavalle laulamaan Misery Businessin lopun. Välissä hän ilmaisi vuolaasti kiitollisuuttaan ja korosti musiikin voimaa. 

Minä olin tällä kertaa parvella, ja kerrankin näin jotain, kun ei edessä ollut ketään tiellä. Mutta tällä kertaa en itkenyt, päin vastoin: mun hymy ei hyytynyt kertaakaan koko keikan aikana. Koko keikan tanssin, hypin, heiluin ja lauloin mukana, niin kovaa että pelkäsin lentäväni kaiteen yli tai ainakin kumoavani vesimukini, niin kovaa että mun risti osui mua silmään ja hiki virtasi ihan hulluna. Merch-pisteeltä lähdin kahden paidan kanssa, kahden yleisötoverin kanssa käydyn mukavan keskustelutuokion saattelema.

Paras ilta ikinä.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kurkistus Narniaan 42: Yllärilemppari


Viime maanantaina mä olin viettänyt vapaapäivää sisällä kotona aika lailla koko päivän tekemisen puutteessa. Illalla laitoin kuitenkin kaverille viestiä, että nyt mennään jonnekin ja tehdään jotain. Ja niin me kahdeksalta illalla löysimme itsemme North Greenwichin tubeasemalta. Alun perin me oltiin suuntaamassa O2-areenalle, joka on täynnä kaiken maailman kahviloita ja ravintoloita, mutta ihana kesäilta houkutteli mua jäämään ulos. Ja hieman kierreltyämme löydettiinkin ihana puisto ja juuri se mitä mä salaa olinkin hakenut: täydellinen asukuvauspaikka! 


Ja mikä mahtava kuvauspaikka kerrassaan, kun asukin sopii näin hyvin yhteen! Tämä on nyt se hame, mistä puhuin mun Primark-haulissani. Ihana, ihana oliivinvihreä midi(?)hame, joka on lappunsa mukaan kokoa 32!!! Tää on silti aivan ihana päällä, ja kaikista eniten tää päällä tulee jotenkin todella hyvä ja tyylikäs olo, vaikka näitä kuvia katsoessani en edelleenkään oo ihan varma, kuinka hyvin toi pituus toimii. Mutta tuota hametta on aivan ihana pitää päällä, se toimii pituutensa puolesta hieman viileämpinäkin päivinä eikä ainakaan tarvitse pelätä vilauttelua! 

Mä olen aiemmin yhdistänyt tämän vaaleanpunaiseen t-paitaan, joka kuvaushetkellä oli pesussa (ja josta se tuli ulos reikäisenä!), mutta tämä kokonaisuus niin mustan paidan kuin kenkienkin kanssa on ihanan yksinkertainen ja seesteinen. Vielä kirkkaanpunaista huulipunaa ja lemppariasu on valmis!

Paita Stockmann (Vero Moda) / Hame Primark / Kengät Primark / Huulipuna Lottie Slay All Day Longwear Matte Liquid Lipstick sävyssä Slay it

Miten tuo pituus teistä toimii? Nyt näitä kuvia katsoessa taas hieman harmittaa, kun ei oo tuota hametta voinut moneen päivään käyttää kun täällä on ihan liian kuuma! Mutta en valita, en valita. Ei ole yhtään ikävä Suomen 9 kuukauden talvea!

Ihanaa viikkoa teille kaikille ♥ Kun luet tätä, mä saatan hyvinkin mahdollisesti olla kiljumassa ääntäni pois Paramoren keikalla, apua!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Miten minusta tuli au pair

Viime sunnuntain au pairin my day -postauksessa esittämäni ehdotus viikottaisista au pair -aiheisista postauksista sai teiltä vahvaa kannatusta, joten potkaistaanpa sitten ihan virallisesti au pair -sunnuntait käyntiin! Mä en ole ihan hirveästi täällä blogissa vielä kertonutkaan varsinaisesti sitä, miten mä oikeasti päädyinkään au pairiksi, millaiseen perheeseen ja millaiseen paikkaan. Joten jos kaipaat niitä ihan perusfaktoja ja taustoja mun au pairiudesta, niin tässä tulee!


Mulla on siis vuosikausia ollut jollakin tasolla haave lähteä au pairiksi, olla ulkomailla ja asua perheessä ja hengata lasten kanssa, koko homma kuulosti vaan ihan täydelliseltä! Reilu vuosi sitten ylppäreiden aikaan mä sitten aika vakavissanikin pohdin au pairiksi lähtöä, niin kuin täälläkin silloin jonkin verran puhuin. Katselin perheitä ja kirjoitin hakemuksia. Jossain vaiheessa sitten kuitenkin jänistin, kun totesin ettei musta olisi siihen, ei musta olisi olemaan erossa perheestäni ja rakkaistani montaa kuukautta.

Tänä keväänä tuo sama ajatus nousi kuitenkin taas pintaan. Aktivoin uudelleen profiilini ja varovasti lähdin tutkimaan potentiaalisia host-perheitä. Tällä kertaa hain ainostaan töitä kesän ajaksi, ja kun viime vuonna olin laittanut maksimioloajaksi kuusi kuukautta, oli mulla nyt ainoastaan kolme kuukautta. Tuo rajoitti ihan kauheasti tietenkin vaihtoehtoja, kun monet haluavat au pairin mahdollisimman pitkäksi ajanjaksoksi. 


Mulla oli siis profiili neljällä au pair -sivustolla: aupair.com, greataupair.com, aupairworld.com ja findaupair.com. Näistä aupairworld.com on ehdottomasti paras, sillä siinä on helppo etsiä sun kriteereihin sopivia perheitä ja yhteydenotto on täysin ilmaista. Hassua kyllä, mä lopulta löysin perheeni mun mielestä kaikista huonoimman sivuston kautta, nimittäin findaupairista! He ottivat muhun siis itse yhteyttä kiinnostuttuaan profiilistani, ja vaikka ensisijaisesti olisivatkin toivoneet pitempiaikaisempaa au pairia, oli heille ok että viipyisin vain sen kolme kuukautta. Laiteltiin viestejä, skypetettiin, ja he ilmoittivat että ottaisivat erittäin mielellään minut seuraavaksi au pairikseen! Lopulta kaikki tapahtui todella nopeasti, siitä kun he kutsuivat minut tänne ja sovittiin että musta oikeasti tulee heidän seuraava au pair siihen että mä saavuin tänne oli vain nelisen viikkoa. Tuon neljä viikkoakin mä olin hirveän epävarma enkä uskaltanut ostaa lentoja ennen kuin ihan viime hetkellä, siltä varalta että jos jänistänkin. En kuitenkaan (onneksi) jänistänyt, ja 10. toukokuuta Norwegian lennätti minut Lontooseen kesäksi!

Mun host-perheessä on siis kolmekymppiset vanhemmat, ja kolme lasta, 3-, 6- ja 8-vuotiaat. Monet kysyvät heti ensimmäisenä, onko perhe suomalainen, useat suomalaisaupairit kun päätyvät suomalaisiin perheisiin, ja ei ole. Ihan brittiperheestä on siis kyse, vaikka sukujuuria näillä on ihan ympäri maailmaa! Mä tosiaan työskentelen neljä päivää viikossa tiistaista perjantaihin, ja niin kuin my day -postauksessa sanoinkin, oon onnekas siinä mielessä, että mun työ on tasan tarkkaan olla lasten kanssa silloin, kun vanhemmat ovat töissä. Mun ei siis tarvitse hoitaa kotia, pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, niin kuin monet au pairit tekevät. Mun perhe asuu Lontoon 3-alueella, joka on hieman kauempana keskustasta ja matkustaminen vie hieman enemmän aikaa ja rahaa kuin jos asuisi ihan keskustassa, mutta ei kuitenkaan liian kaukana, Reilussa puolessa tunnissa pääsee helposti keskustaan ja vaikka minne, ja maanalaisen keskuslinja menee kävelymatkan päässä.


Nyt mulla on tosiaan reilu kuukausi lontoilua takana ja vajaa kaksi vielä edessä, ja ihan hyvin olen viihtynyt! Ihan arkea täällä kuitenkin eletään ja työ voi olla välillä uuvuttavaa ja raskasta eikä välillä jaksaisi yhtään, mutta olen kyllä todella onnellinen että tulin kuitenkin tänne. On tää kuitenkin ihan ainutlaatuista, kun pystyy ihan oikeasti asua ja nähdä arkea toisessa maassa, ja vapaapäivät pystyy viettämään kierrellen yhtä ihanimmista kaupungeista maailmassa. Kannattaa!

Yritin tässä nyt avata teille ihan näitä perusjuttuja ja mun aupairiutumisen taustoja, mutta jos teillä jäi vielä jotain kysymyksiä ja pohdittavaa niin heittäkää ihmeessä kysymyksiä kommentteihin! Näitä au pair -postauksia yritän nyt tehdä joka sunnuntai, ja postaustoiveita otan todella mielelläni vastaan, vaikka mulla itsellä onkin jo paljon ideoita mielessä. Ihana olisi kuitenkin kuulla, mikä teitä kaikista eniten kiinnostaa! Pyörittelin jopa ajatusta jonkinlaisesta Q&A-postauksesta, miltä se teistä kuulostaisi? 

Lontoossa on nyt kunnon helleaalto, ainakin näin suomalaisen näkökulmasta! Tänään on jo toista päivää mittari kolmessakymmenessä ja näin pitäisi jatkua vielä ainakin pari päivää. Mun huone on ihan hullun kuuma ja mä hikoilen ihan ilman vaatteitakin, mutta en valita! Huomenna uimaan, syömään ja Paramoreparamoreparamore voi apua :D Ihanaa sunnuntai-iltaa teille kaikille ♥

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä kuin Snapchatissakin (sannapannari)!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Voi Evanescence!


Huh. En mä muuta osaa sanoa. Keskiviikkoilta oli upea, mun vuosikausia kytenyt unelma kävi vihdoin toteen enkä mä vieläkään osaa uskoa sitä todeksi. Nyt pari päivää on mennyt väsyneenä, mutta ihan tavallisesti. En jäänyt kelaamaan keikkaa niin kovasti mielessäni, koska se ei tunnu edes todelliselta!


Niin kuin mä etukäteen tiesinkin tapahtuvan, noiden upeiden ihmisten astuessa lavalle mä aloin itkemään, ihan kunnolla. En mä pystynyt laulamaan tai hyppimään, mä vaan jähmetyin siihen pillittämään, kun yritin saada itseni tajuamaan että tää on ihan oikeasti totta. Ja sen jälkeen jäin harmittelemaan, miten heti eka biisi oli jo yksi mun lemppareista ja miten olisin sen halunnut videolle mutten ottanut. Lopulta mä itkin ensimmäiset kolme biisiä, ja siitä pikkuhiljaa pääsin enemmän ja enemmän siihen oikeasti hyvään fiilikseen ja euforiseen innostukseen. Alun perin ajattelin, etten halua keskittyä kuvaamiseen ja videointiin, vaan ainoastaan fiilistellä itse keikkaa. Mutta sitten tuli joku älyttömän hyvä biisi, joka oli pakko saada talteen. Ja toinen. Ja kolmas. En tiedä kuinka monta videota lopulta otin, mutta monta! Siis mulla menee täysin yli hilseen, miten yhdellä bändillä voi olla niin monta tajunnanylittävän hyvää biisiä. Niitä, joiden kohdalla alat kiljumaan "tää on mun lemppari, tää on mun lemppari!". Hullujen hommaa, haha. 

Mä olin ihan lavan reunassa, niin kuin usein keikoilla kun yritin päästä eturiviin. Jäin kuitenkin valitettavasti toiseen ja lähes koko keikan yritin kurotella ja kurkistella, kun en tällaisena pätkänä sieltä meinannut mitään nähdä. Lisäksi kaikki mun ympärillä tuntuivat vaan keskittyvän kuvaamiseen, kun mä heiluin ja hypin ja niin, kurkottelin. Vikan biisin aikana mä siirryin hieman keskemmälle, kun sieltä vapautui tilaa, ja tavallaan toivon, että olisin mennyt sinne jo aiemmin. Vaikken mä sieltäkään mitään nähnyt, oli fiilis yleisössä ihan erilainen. Kaikki oli ihan messissä, ja bändin edessä jotenkin yhteys heihinkin tuntui paljon todellisemmalta. Mutta kaikki hyvä loppuu ihan liian aikaisin, ja niin ne lähti pois!


Kotimatka oli yhtä tuskaa, kun yöllä liikenne ei toiminutkaan enää tavallisesti ja aina kun kysyin neuvoa, neuvottiin mua väärin. Lopulta pääsin kotiin kuusi tuntia ennen herätystä, mutta ihan sama. Kaikki oli sen arvoista.

Ja arvatkaa, kuka hullu kaikkien odotusten vastaisesti sai kuin saikin lipun Paramoren keikalle maanantaina? Jälleen yksi unohtumaton ilta ja äärimmäisen väsynyt viikko edessä, hurrataan kaikki yhdessä!

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä kuin Snapchatissakin (sannapannari)!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

LINKKAA SOMESI: PARHAIMMISTO

Mattimyöhäisviivyttelijä täällä taas moi! Kolme ja puoli kuukautta sitten pyysin teitä linkkailemaan somejanne tähän postaukseen, ja tuttuun tapaan annoin asian unohtua sopivaksi ajaksi ennen varsinaiseen karsintatyöhön ryhtymistä. Nyt olen kuitenkin käynyt kaikki linkatut sosiaalisen median kanavat läpi, ja on aika esitellä suosikit!


Eniten osallistujia oli luonnollisesti blogikategoriaan, joten niitä esittelen tässä eniten. Myös instatilejä linkkailtiin jonkin verran, mutta muut, vähän erikoisemmat kanavat jäivät kokonaan uupumaan! Tämän mun postauksen jälkeen olen nähnyt useammassakin blogissa postauksia samalla konseptilla, ja itse olen pääkopassani pohdiskellut sitäkin mahdollisuutta, josko tämä olisi mun blogista lähtöisin oleva juttu, itse kun en ollut vastaavaa muualla ennen nähnyt! Mut joo tää mölyapina hiljenee nyt, ja siirtyy itse asiaan, nimittäin näihin mahtaviin, hienoista kaikista hienoimpiin blogeihin ja Instagram-tileihin.

Mä olen aika kärsimätön tutkimaan uusia blogeja, joten parhaiten mut saa kiinnostumaan siistillä, mielenkiintoisella ulkoasulla. Laadukkaat kuvat, raikas yleisilme ja lukijalle helpoksi tehty selailu on ne, millä mut voittaa puolelleen. Kun nämä asiat saavat mun mielenkiinnon heräämään, ryhdyn oikein mielelläni lukemaan itse sitä tekstiä. Tässä vaiheessa listalta putoaa nopeasti pois blogit, jotka vilisevät kirjoitusvirheitä ja vaikeaselkoista, puheen- tai tekstiviestinomaista tai ihan vaan tylsää tekstiä. Plussaa tulee tietenkin kiinnostavista aiheista ja onnistuneesta toteutuksesta. Parhaat blogit ovat sellaisia, joita ihan huomaamattaan jää selaamaan eteenpäin, ja jatkuvasti tulee vastaan postauksia, jotka on vaan pakko vielä lukea. Mä olen tosi nihkeä liittymään varsinaisesti lukijaksi, ja sitä edeltääkin hyvin pitkä enemmän tai vähemmän aktiivisen seurailun jakso. Näistä seuraavaksi esiteltävistä blogeista vain yksi on mun lukulistalla, ja sekin vuosien satunnaisen seurailun jälkeen. Mutta jos haluaa päästä mun listalle, tärkein juttu on yksinkertaisesti se, että blogista jää hyvä fiilis ja vaikutelma. Ei se aina ihan niin selkeää ole. Mun edellisissä linkkaa blogisi -kommenttipostauksissa mä luettelin jokaisesta blogista plussia ja miinuksia, mutta nyt mä jätän turhan arvostelun pois ja kerron teille tasan sen, miksi juuri näitä blogia kannattaa lukea tai ainakin käydä vilkaisemassa. Elämä on kivempaa kun keskittyy vaihteeksi ainoastaan niihin positiivisiin puoliin!

Okei ja nyt asiaan! 


Tämä blogi on juuri se, jossa olen vuosien mittaan aina silloin tällöin vierailuilla ihastelemassa aivan käsittämättömän upeita kuvia, ja jonka nyt viimein lisäsin lukulistalleni. Kuviakin kiinnostaa tekee heti alkuun poikkeuksen mun edellä mainitsemiin "hyvän blogin ominaisuuksiin" siinä, että blogin ulkoasu ei mun omaa silmää varsinaisesti miellytä, eikä esimerkiksi kunnollista banneria tällä hetkellä löydy ollenkaan. Mutta tässä se on se sisältö, se sisältö ihmiset! Koska käykää kurkkaamassa tuo blogi ja sanokaa sitten, ettei nuo kuvat ole tarpeeksi hyvä syy blogin seuraamiseen. Ette voi, koska se on. Kuviakin kiinnostaa on ihan mahtava valokuvausblogi, josta saa visuaalisten orgasmien lisäksi käteviä valokuvaus- ja kuvanmuokkausvinkkejä ja ihan yksinkertaisesti hyvän fiiliksen, Lea kun on kuvaamisen lisäksi ihanan taitava ja piristävä kirjoittaja. Suosittelen lämpimästi!


Little Things With Jassy oli mulle entuudestaan täysin tuntematon blogi, mutta lähtiessäni selailemaan mulle linkattuja blogeja se herätti heti mun huomion erittäin positiivisesti. Tässä on juuri sellainen blogi, mitä edellä kuvailin: sitä löytää aina uusia kiinnostavia postauksia, joita ei vaan voi jättää lukematta, ja niitä selaillessa voi hyvin tappaa aikaa oikein urakalla, ja erittäin mielellään. Jasmin kirjoittaa englanniksi ja erittäin taitavasti ja kiinnostavasti, koska postausaihetta enemmän sehän on juuri se kirjoittajan oma tyyli, joka eniten vaikuttaa siihen, haluaako jäädä tekstiä lukemaan. Jasmin on tuore perheenäiti, ja luonnollisesti kirjoittaa niin vauvajuttujakin kuin vähän kaikkea muutakin. Kaipasit sitten perhelifestylea, arkireseptejä tai ihan vaan hyvää fiilistä, tää on oikea paikka sulle!


Tässä blogissa on vaan sitä jotain. Ihana raikas ulkoasu ja laadukkaat kuvat, pirteää perhelifestylea ja vaan yksinkertaisesti se hyvä fiilis! En mä tätä osaa selitellä, joku tässä osui ja upposi. 

Kunniamaininnat: Pauline ja kaunis uusi banneri ja uusi nimi, There will be sunshine ja se salaperäinen jokin, joka saa aikaan tosi hyvän fiiliksen lukijana, sekä Aino Axberg, joka saa mussa aikaan kaikkea innostavan inspiraation ja semisti kalvavan kateuden välimaastosta.

Seuraavaksi siirrytään niihin mun lemppari-Instagram-tileihin. Näissä katsoin eniten laadukkaita kuvia, sellaisia joita katsoessa pieni ääni pään sisällä rupeaa toistamaan "omg wau ihana kuva" uudelleen ja uudelleen. Mä en niinkään katso yhtenäistä feediä, vaikka sellaisetkin toisaalta hienoja ovat. Tähän perään haluan huomauttaa, että joskus puhelimella selatessani feedejä saattaa kuvat näkyä epätarkkoina ja sumuisina, vaikka kuvat itsessään ovatkin aivan huippulaatua, kun ne klikkaa auki. Tämän halusin vaan tässä mainita, ennen kuin rupeatte ihmettelemään tuota alapuolella olevaa kollaasia, että miksi mä olen valinnut tilejä joissa on noin huonolaatuisia kuvia, koska niin asia ei missään nimessä ole! ♥ Näillä kaikilla mahtavilla instatyypeillä on muuten myös blogit, jotka teidän kannattaa ihmeessä myös kurkata!



Ihania matkakuvia mitä upeimmista paikoista ympäri maailmaa ja superherkullisia ruokakuvia, joista mä tunnetusti tykkään ehkä vähän liikaa. En mä muuta oikeastaan vaadikaan. Nyt mä vaan haluan reissuun jonnekin upeaan kauniiseen paikkaan Aasiaan, apua!

Jos tykkää instatileistä, joihin todella panostetaan laadulla ja yhtenäisyydellä ja tyylikkyydellä, niin tässä on teille sellainen! Okei mulla on sellainen tunne, että Mariannen blogi ja Instagram on hyvin monellekin teistä jo entuudestaan tuttu, mutta hän postailee niin upeita, laadukkaita ja tarkkaan harkittuja kuvia, että pakkohan hänen tili oli tässä mainita.

Taru ja hänen bloginsa on mulle jo entuudestaan tuttu, ja tiesinkin odottaa aivan upeita kuvia hänen Instaansa suunnatessani. Tuo ensimmäisenä näkyvä lakkikuva on mun mielestä vaan ihan mahtava, ja myös noi niin ihanat reissukuvat Saksasta, jotka tässä näkyvät juuri niinä epäselvinä otoksina, vaikkeivat suinkaan sellaisia ole ja mua ärsyttää se niin kovasti.

Ihanaa, saatiin vihdoinkin käytyä nämä läpi ja tutustua niin moneen uuteen ihanaan sometyyppiin ja -tiliin! Ihan hurjan suuri kiitos jokaiselle osallistujalle, jokaista blogia ja Instagramia oli suuri ilo selata, vaikka kaikkia en luonnollisesti voinutkaan tähän lisätä. Muistakaa kuitenkin jokainen olla ylpeä teidän kanavistanne, vaikken niitä ehkä tähän mukaan ottanutkaan. Ootte kaikki ihan parhaita ja teette upeaa työtä blogienne ja somejenne kanssa ♥

Löytyikö teille tästä uutta seurattavaa? Musta oli ihan mahtavaa tehdä tätä postausta, ja varmasti tulee useaa tässä mainittua tästä lähin seurattua entistäkin aktiivisemmin! Niin ja luonnollisesti menkää seurailemaan myös mua moninaisissa someissani, ellette niin jo tee! Minä ja Pannariblogi löydytään niin Facebookista, YouTubesta, Twitteristä, Instagramista nimellä @sannalovesfood ja Snapchatista nimellä @sannapannari ♥

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

AU PAIRIN MY DAY via Snapchat

Heti alkuun, voitteko uskoa, että eilen tuli täyteen kuukausi siitä, kun mä alunperin saavuin tänne Lontooseen? Aika on mennyt ihan käsittämättömän nopeasti, tuntuu edelleen siltä, että aloitellaan ja tutustutaan toisiimme ja tähän arkeen, vaikka todellisuudessa kolmasosa on jo takana! Tämän kuukauden aikana on kuitenkin arki, rutiinit ja lasten tavat ja luonteet tulleet sen verran tutuiksi, että ajattelin, että olisi kiva tehdä teille tällainen au pairin my day -postaus, niin tulee teillekin tutuksi, millainen mun normityöpäivä todellisuudessa on! Lisäksi suunnittelin jatkossa tekeväni kerran viikossa yhden täysin au pairin arkeen ja aupairiuteen liittyvän postauksen, miltä sellainen kuulostaisi teille? Au pair -sunnuntai tai jotain, haha! Mulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, ja ehdottomasti haluan kuulla, mikä teitä kiinnostaisi kaikista eniten!

Mutta tosiaan, perjantaina päivittelin ahkerasti mun päivän kulkua Snapchatiin (jossa olen siis nimimerkillä @sannapannari jos et mua vielä seuraa! ♥) ja nyt jaan teille myös tänne blogin puolelle, miltä mun tavallinen työpäivä au pairina näyttää. Tietysti jokainen päivä on vähän erilainen ja tarjoaa erilaisia haasteita, mutta tämä perjantai oli aika tyypillinen arkipäivä. Mä siis työskentelen tiistaista perjantaihin, ja oon siitä onnekas, että mun toimenkuva on yksinkertaisesti olla lasten kanssa, kun vanhemmat ovat töissä. Mun ei siis erityisesti tarvitse tehdä kotitöitä muuta kuin mitä yleensäkin perheessä kotona tehdään, enkä ole ainakaan tämän ensimmäisen kuukauden aikana ollut yhtään iltaa yksin lasten kanssa, vaan vanhemmat aina hoitavat sekä aamu- että iltatoimet. Ja jos nyt seuraat mua snäpissä jo valmiiksi ja mietit, että onko sun järkeä tätä postausta eteenpäin lukea, niin lue vaan. Blogi rajoittaa mun höpötysvimmaa niin paljon vähemmän kuin Snapchatin tekstikenttä, haha!

Tavallisesti perheen äiti lähtee töihin jossain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä, josta mun työpäivä siis alkaa. Mä yleensä nousen sängystä sen tavallisen parikymmentä minuuttia ennen kuin mun tarvitsee lähteä alas, sitä ennen olen tietenkin torkkunut ainakin sen puoli tuntia mitä mun tapoihin kuuluu! Kasin jälkeen hipsin alakertaan ja söin aamupalaa sen aikaa, kun molemmat vanhemmat olivat vielä kotona. 

Kouluun me lähdetään kävelemään puoli yhdeksän maissa, ja aamuisin pienin on useimmiten rattaissa matkan helpottamiseksi. Tuolloin perjantaina hän taas kiukutteli vähän, kun halusi isän työntävän häntä eikä minun, mutta suostui kompromissiin, ja se olikin hänen isoveljensä joka sai työntää rattaita koko matkan koululle! Ja oli se kieltämättä itsellekin helpompaa, kun kerrankin sai itse kävellä vapaasti ja vähän sivusta vahtia, ettei toinen aja seinää tai puuta päin. Isompien koulu alkaa kymmentä vaille yhdeksän, ja siitä me lähdetään vielä pienimmän kanssa kävelemään päiväkodille. Tuolloin perjantaina lapset olivat niin suloisia, kun isoin jäi moneksi minuutiksi halailemaan pienintä odottaessaan luokan oven aukeamista! ♥

Pienin menee yhdeksän maissa päiväkotiin, ja siitä seuraavat kolme tuntia on mun vapaa-aikaa. Vähän päivästä riippuen mä vietän tuon kolme tuntia joko nukkuen, Netflixiä katsoen tai meikaten. Perjantaina mä (en enää niin herkullisen) aamupalan loppuunsyönnin jälkeen menin huoneeseeni, aloittelin tätä postausta, katsoin pari jaksoa Valehtelevia viettelijöitä (olen taas jäänyt siihen sarjaan ihan koukkuun kun täällä näkyy Netflixissä kaikki kaudet ja Suomessa vain viisi ensimmäistä!), ja koska en voinut vastustaa niin tietenkin myös meikkailin hieman. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuo vajaa kolme tuntia menee ihan käsittämättömän nopeasti enkä mä koskaan saa mitään oikeasti järkevää sinä aikana aikaiseksi.

Kahdeltatoista olikin aika lähteä pienintä hakemaan. Yksi meidän lempparitekeminen (tai ainakin mun, haha!) on värittäminen, ja Frozen-värityskuvia ollaankin tehty oikein urakalla viime päivät! Pienin siinä viihdytti itseään sillä aikaa, kun mä laitoin itselleni lounasta, ja on se lapsen mielikuvitus niin uskomatonta katseltavaa sivusta. Meidän edellisviikonlopun herkkuruoista oli vielä ihan pieni jämä jäljellä, jonka kaihoistasti söin loppuun. Kaveriksi tein ruokaa periaatteella "katsotaan mitä kaapeista löytyy", ja siitäkin tuli yllättävän hyvää!

Ei se lapsi enää jaksanut väritellä mun lounaan jälkeen, vaan halusi (taas) leikkiä koppakuoriaispelillä. Me tosin pelataan sitä tasan niin, että kootaan nuo koppakuoriaiset mallin mukaan. Hän halusi itse koota kaikki, mutta onneksi mä sain edes yhden tehdä itse niin, että hän ojensi mulle tarvittavat palaset. 

Toinen lempipuuha hänellä on legoilla rakentelu, ja siinä taas alkaa itseä ärsyttää, kun ei pääse toteuttamaan omia hienoja rakennelmavisioitaan, kun toinen hamuaa itselleen kaikki parhaat palat, haha! Sain kuitenkin tällaisen upean kyhäelmän aikaiseksi, jota toinen niin suloisesti kehui todella kauniiksi sillaksi. Siis tuo pieni on niin suloinen, kun hän aina jaksaa kehua mun rakennelmia ja piirrustuksia kauniiksi, ja minun kehuessa hänen töitään vastaa hän supersuloisesti aina "thank you!". Jossain vaiheessa mulle tuli täydellinen uupuminen, eikä jaksanut legot kiinnostaa enää tippaakaan, niin jätin hänet hetkeksi leikkimään itsekseen ja hiippailin huoneeseeni salatreffeille Nutella-purkkini kanssa. Mulla ei ollut edes lusikkaa huoneessani, niin piti kannesta taitella sellainen! Ja kyllä jaksoi taas tuon Nutellan voimilla leikkiä.

Noin kahtakymmentä vaille kolmen ruvetaan valmistautumaan lähtöön hakemaan isompia koulusta, ja perjantaina päästiinkin hyvissä ajoin varttia vaille lähtemään! Yleensä tykkään varata reilusti aikaa tuohon matkaan, kun 3-vuotias saattaa löytää vaikka mitä mielenkiintoista matkan varrelta. Perjantaina me kuitenkin juostiin melkein koko matka, kun vuorotelleen jahdattiin toisiamme, ja meillä meni vain kymmenen minuuttia koko matkaan! Siinä me sitten odoteltiin porttien aukaisua jonkin aikaa. Pieni sai siinä kaverinkin, kun yksi pikkupoika ihastui hänen Lentsikat-reppuunsa, ja yhdessä he siinä bongailivat siitä värejä ja numeroita.

Noin varttia yli kolmen isommat pääsevät koulusta, ja yleensä haluavat vielä hetkeksi jäädä koulun pihalle leikkimään kavereiden kanssa. Perjantaina oltiin siinä niin kauan, että meinattiin jäädä lukkojen taakse, kun osa porteista oltiin jo ehditty sulkea! Päästiin kuitenkin kotiin asti. Syötiin välipalaa, mä latasin tiskikonetta, lapset koetteli mun hermoja ja lopulta sain vähän omaa rauhaa, kun sain heidät asetettua Netflixin ääreen. He siis saavat katsoa 40 minuuttia Neflixiä päivässä, ja mä olen käyttänyt sen erittäin tehokkaasti hyödyksi katsomalla myös itse 40 minuuttia Netflixiä tuon ajan! Vähän noissa snäpeissä huijasin, mutta lasten äiti tuli tosiaan hieman ennen kuutta kotiin. Mä jäin kuitenkin siinä hengailemaan vielä heidän kanssaan alakertaan, värittelemään ja leikkimään ja juttelemaan. Isommat innostuivat pelaamaan mun kännykällä Candy Crushia ja kyselemään multa paikoista, missä olen käynyt. 

Näillä on ihan ihme päivällislemppari, nimittäin riisiä ja banaania! Mäkin kokeilin sitä eikä se pahaakaan ollut, mutta ei ne mun mielestä mitenkään yhteen sopineet. Hummuksen kanssa riisi oli paljon parempaa, ja banaania söin lisää myöhemmin minkäs muunkaan kuin Nutellan kanssa! Eilen lauantaina vanhemmat olivat viettämässä ystäviensä häitä, joten lapset lähtivät isovanhemmilleen viikonlopuksi yökylään. Pienin oli niin suloinen, kun lähtiessä pyysin häneltä halia, niin hän antoi oikein ison halin ja vielä pusun poskelle! Loppuillan olinkin ihan yksin täällä kotona, innostuin leikkimään meikeillä ja tietysti katsoin Netflixiä oikein urakalla. Alunperin ajattelin odottaa, että vanhemmat tulevat takaisin kotiin lastenheittoreissulta, mutta puoli kahdentoista maissa luovutin ja painuin nukkumaan.

Mitäs tykkäsitte tämäntyylisestä postauksesta? Ja kertokaa ihmeessä kommenteissa, miltä tuo au pairin sunnuntaipostaus -idea teistä kuulostaa. Mielellään lähtisin sellaista toteuttamaan, jos teiltä vaan löytyy kiinnostusta! ♥

Seuraa FacebookissaInstagramissa (sannalovesfood), YouTubessaAsk.fm:ssä kuin Snapchatissakin (sannapannari)!